Valtavaan suosioon Suomessa ja maailmalla noussut brittiläinen Hurts konsertoi eilen jälleen kerran loppuunmyydylle Helsingin Jäähallille; muutama vuosi esikoisjulkaisunsa jälkeen bändi on edelleen armottoman kovassa nosteessa ja alkuvuodesta ilmestynyt Exile on menestynyt loistavasti. Syntikkaduon selkeä, mustavalkoisen minimalistinen estetiikka ja 80-luvun new waven ja elektropopin kanssa flirttailevat kappaleet ovat iskeneet etenkin suomalaisten sydämiin sekä luoneet bändin ja suomalaisen yleisön välille intohimoisen rakkaussuhteen. Tämä intohimo näkyy mielestäni jokainen kerta kun Hurts nousee lavalle Suomessa, eikä eilinen ollut poikkeus.
Koska kyseessä on yksi suurimmista lempibändeistäni, olen tietysti nähnyt Hurtsin livenä lukuisia kertoja. Onnekseni vielä hyvin erilaisissa ympäristöissä; Suomessa, ulkomailla, pienillä klubeilla, suurilla areenoilla ja festariympäristössä. Tämä kertoo siitä, että minulla on eilistä keikkaa arvioidessani hyvinkin paljon vertailuvaraa, mutta myös siitä, että Hurts viihtyy hyvin Suomessa, sillä se palaa tänne aina uudestaan. Huolimatta näistä lukuisista hienoista keikoista, joita olen täällä todistanut, tällä kertaa minun täytyy vilpittömästi todeta, että eilinen oli paras Hurtsin konsertti, jota olen koskaan todistanut.
Heti ensimmäisestä kappaleesta lähtien huomasin duon olevan kovassa vedossa ja hyvällä tuulella. Theo Hutchcraft kuulosti poikkeuksellisen hyvältä ja hymy oli jatkuvasti herkässä yleisön laulaessa kappale kappaleen jälkeen kovaan ääneen niin tuntemattomimpia lallatuksia kuin myös hittibiisejä, kuten bändin ensimmäistä läpimurtohittiä Wonderful Life, joka kuullaan jo keikan kolmantena biisinä, puhumattakaan hiljattaisesta Blind-singlestä, jonka kertosäkeen huutelut tuntuvat olevan kaikille tuttua kauraa.
Bändi on tullut Suomessa, kuten toki muuallakin, pitkän matkan ja se näkyy myös tänä iltana. Vaikka muistan elävästi bändin raahanneen pienen orkesterin mukaan jo ensimmäisille klubikeikoillensa täällä, ei ole vaikeaa huomata, että nyt on jo varaa satsata sitäkin enempään. Musiikilta lavarakennelmat eivät kuitenkaan vie huomiota vaan ovat onneksi suunniteltu täydellisesti tukemaan sitä. Keikan alussa lavalle munkkimaisessa hupussa astelevan Hutchcraftin aloitellessa ensimmäistä kappaletta Adam Andersonin kitaran näppäilyn tahtiin, seisoo taustalla lakana, jossa lukee jättimäisin kirjaimin HURTS. Pian lakana kuitenkin putoaa ja takaa paljastuvat hillityt, mutta näyttävät valoviritelmät.
Kaunista oli myös bändi ja yleisö, sekä niiden välinen yhteistyö. Kun Andersson tarttuu akustiseen kitaraan ja kaksikko soittaa ilman muuta säestystä esikoislevyltään kappaleen Blood, Tears and Gold - laulaa yleisö mukana täyttä kurkkua. Kun ilta jatkuu uudemman levyn merkeissä, josta kuullaan esimerkiksi Hurtsille äänimaailmaltaan hieman epätyypillinen Sandman, heiluttaa koko täysi Jäähalli käsiään raivokkaasti siihen suuntaan mihin Hutchcraft nyt ikinä käskeekin. Bändi soittaa todella kovaa, mutta yleisö laulaa vielä kovempaa. Laulujen lomasta kuuluu kevyitä hyvän mielen naurahduksia yleisön innokkuudelle ja bändin kasvoilta paistaa välitön hymy - puhumattakaan yleisöstä, joka tanssii, huutaa ja hymyilee minkä kerkeää. Läsnä on suuri lämpö.
Kun keikan loppupuolella Andersson istahtaa pianonsa ääreen ja alkaa hiljalleen pimputella uusimman levyn viimeistä Help-kappaletta, saavutan euforian. Hutchcraft kertoo ollensa onnekas saatuaan laulaa tätä kappaletta ihmisten kanssa ympäri maailmaa, ja nyt on meidän vuoromme. Tavattuani bändin Ruisrockissa aikaisemmin tänä vuonna, muistan bändinkin kertoneen olevansa erityisen ylpeä tästä kappaleesta. Lisäksi sen taustalla on upea tarina, sillä kappaletta nauhoittaessa bändi lennätti faneja ympäri maailmaa laulamaan kappaleen kuoro-osuuksia. Sen lisäksi Elton John soittaa levyllä kappaleessa pianoa. Tänä iltana ei ketään kuitenkaan tarvinnut lennättää paikalle, eikä sekään haitannut, ettei Elton John ollut paikalla. Meillä oli kaikki mitä tarvitsimme Jäähallin sisällä.
Teksti: Joanna Tzortzis
Kuvat: Tiia Santavirta
Lähetä kommentti